Rehellisesti - pettymys

Mietin pitkään, että voinko kirjoittaa tästä aiheesta. Mutta näitä ajatuksia, kun käy läpi useammin kuin kerran niin ihan hyvä saada kirjoittaa aiheesta, jos vaikka joku voi samaistua. Ja voin palata tähän vuosien päästä ja miettiä, että voi kunpa olisit tiennyt silloin...

Työsuhteissa jatkuva kilpailu on aika raskasta henkisesti - varsinkin siinä vaiheessa, kun samassa ryhmässä olevia ihmisiä vakinaistetaan ja samalla sun työsuhde päättyy. Tai kun kuulet sun aiemmasta kollegasta pitkästä aikaa - sulle ei ollut enää töitä, mutta se toinen on vakituinen.

Kun vajoaa mielessään sinne synkkyyteen niin ensimmäiset ajatukset on niitä mitä ei ikinä pitäisi tuntea, mutta minkä sille voi.
Ensimmäinen tunnereaktio kun on itku/pettymys niin siinä samassa sen ekan tunnereaktion jälkeen tulee se fiilis - mä näytän sulle! Sä kuulet musta vielä - herään henkiin.

Miksi en kelpaa?
Pitäisikö mun olla jotenkin erilainen että kelpaisin?
Mikä tuossa toisessa on parempaa kuin mussa?
Pitäisikö mun olla hiljaisempi?
Pitäisikö mun olla huomaamattomampi?

Mutta mitä enemmän mä kelaan näitä kysymyksiä niin vastaus on ehdoton EI. Ei ikinä! Silloin en kuulu siihen kokonaisuuteen ja sen on tarkoitus mennä just niin.

Niitä kliseitä mitä on - kaikella on tarkoitus ja kaikilla on paikkansa. Alan uskomaan siihen tai siis siihen on pakko uskoa. Löydän paikkani just sieltä mistä mun on tarkoitus löytää täydellinen olo ja kolo.

Mä tahdon aina olla se joka on kiinnostunut ihmisistä ja asioista. Se joka puhuu joskus myös höpöähöpöä - jos se osa musta joskus poistuu niin osa musta on poissa. Niin sen ei koskaan pidä päättyä. Vaikka itsensä rakastaminen on välillä ihan helvetin vaikeeta, mutta se on niin antoisaa.

Työ on kuitenkin sellainen asia, että se ei ainoastaan määrittele sua. Määrittele itsesi tilanteessa kuin tilanteessa voittamattomaksi! Sä ansaiset sen.