Armoa ja omien tunteiden hyväksymistä.

Tämä syksy on kyllä ollut kovin surullinen, raskas, murheellinen, voimia vievä. Tuntuu epätodelliselta, että yhteen syksyyn voi mahtua näin paljon huonoja uutisia.

Todella paljon olen myös kamppaillut omien ajatusten kanssa, voinko tuntea näin? Voinko ajatella asioista näin? miksi just nyt? 

Olen aina ollut kovin vahva ja olen aina pärjännyt, nyt koin etten pärjää ja hain ulkopuoliselta ihmiseltä apua ja kävin juttelemassa. Olen alkanut oireilemaan fyysisestikin, että on myönnettävä olemme kokonaisuus ja henkinen hyvinvointi on yhtä tärkeää kuin fyysinen, jos pää on kasassa on kaikki mielekkäämpää. Ajatukset on kirkkaampia ja olemme hyvinvoivempia kokonaisina. Tuntuu etten muista mitään edelliseltä muutamalta kuukaudelta ja vaikka nukun en ole lainkaan levännyt.

Ehkä omaa ajatusmaailmaa pitää vähän vielä korjata, ei todellakaan ole heikkoutta pyytää apua ja kertoa muille ettei enää jaksa tai ei enää tiedä mitä tehdä. Ja myös asettaa rajat omalle hyvinvoinnille. On hyväksyttävä, että ystävä ei aina jaksa, aina ei jaksa olla se eteenpäin puskeva voima, aina ei jaksa innostua, iloita, surra kaikessa ystävän kanssa, koska oma hyvinvointi ei vain anna sille mahdollisuutta, siksi on hyvä ottaa omaa aikaa ja hoitaa itsensä kuntoon niin pian jaksaa taas iloita muiden iloista. Ja jos ystävä ei ymmärrä sitä on hänen hyvä antaa pysyäkin pois jatkossakin. Jos ajattelen itseäni niin voinko olla paha ihminen? Jos en halua antaa ystävälleni vain 20% itseäni versus entinen minä 100%. Armoa ja anteeksiantoa. Siitähän tässä elämässä monesti on kysymys.

Ilosta suruun ja surusta iloon.

Elämä on aina aaltoliikettä. Nyt menen sohvalle lepäämään ja otan omaa aikaa.